Olen jatkanut nyt osa-nutrausta viikon verran. Ei ole tuntunut vaikealta, ja paino on laskussa. Ei ehkä ole laskenut ihan niin nopeasti kuin olisi voinut, vaan ehkä syynä on taas lähestyvät kuukautiset. Ne kun keräävät ainakin minulla nestettä kroppaan ihan kiitettävästi. Lisäksi en ole juonut vettä läheskään tarpeeksi, siinä saan aina tsempata. Veden juonti on itselleni aina vaan vastenmielistä, en ymmärrä miksi.

Positiivista on se, että nutraaminen ei ole vaikeaa. On tietysti tilanteita, joissa olen siitä lipsunut, mutten koe siitä huonoa omaatuntoa. Yritän ajatella niin, että on turhaa pakottamalla pakottaa itsensä syömään vasten tahtoaan pussia, jos haluaa oikeasti jotain muuta sillä hetkellä, koska seuraavaksi taas voi valita pussin. Ja sitä "oikeaa" syötävää voi syödä vain vähän ja valita harkiten. Parempi kuitenkin tehdä pitkäjännitteisesti tätä touhua kuin katkaista homma siihen, että pakottamalla pakottaa itsensä ehdottomalle linjalle. Minulle riittää hitaampikin laihdutus. 

 Pitkästä aikaa täällä taas. Mielessä on ollut tarttua näppäimistöön jo monta kertaa aiemminkin, vaan aina se vaan on jäänyt. Vaan nyt viimein tartuin. Pidin "lomaa" laihduttamisesta monta viikkoa, kun kaikki asiat tympivät ja piehtaroin masennuksessa ja itsesäälissä pääsemättä siitä ylös. Viime viikolla sitten otin ensimmäisen ison askeleen kohti uutta yritystä, kun soitin paikalliselle kuntosalille, varasin tutustumisajan ja vaan menin. Ostin samalla itselleni kuukausijäsenyyden (vain 30 e/kk) ja päätin ryhtyä parantamaan kuntoani. Kautta aikojen kuntosalilla käynti on ollut se ainoa liikuntamuoto, josta olen hetkittäin jopa tykännyt. Muu liikunta on aina ollut vain pakkopullaa, ratsastusta lukuun ottamatta. Nyt en uskaltaisi huonoine reisilihaksineni hevosen selkään... 

Tällä viikolla, kun mieheni lapset lähtivät äidilleen, aloitin viimeinkin Nutrilett-kuurin. En ihan puhdasoppisesti, mutta melkein. Lisänä syön yhden ruuansulatusjugurtin päivässä sekä satunnaisesti kanaa/tonnikalaa ja joskus näkkileipää. Tai jotain muuta pientä ja kevyehköä, vähän. Minun on pakko pitää itselläni pieni varaventtiili, jos nutraus alkaa tympiä todella, että saan edes ihan pikkaisen suuhuni jotain hyvänmakuista tai edes pureskeltavaa. 

Se on kyllä näistä nykyisistä Nutrilett-tuotteista sanottava, että ne ovat todella paljon paremman makuisia kuin vaikkapa kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin olen niitä aiemmin maistanut. Silloin jäivät paria yritystä lukuunottamatta syömättä. Pirtelöt jäivät jauhoisiksi klönttisiksi ja maistuivat esanssisilta ällöiltä. Samoin keitot tms. jäivät klönttisiksi jauhomössöiksi. Nyt ei klönteistä ole tietoakaan! Olen todella positiivisesti yllättynyt. Ei makua nyt vieläkään voi gourmet-tasoiseksi sanoa, mutta kyllä näitä nyt jo syö. Ihan suht mielellään jopa. Pastat ovat vähän liian suolaisia makuuni, mutta kyllä niitä nyt kerran päivässä syö. Saapahan ainakin jotain pureskeltavaa. Liemet ovat suorastaan hyviä, sääli ettei niitä pelkästään voi syödä (sisältävät vain n. 15 kcal). Pirtelöt ovat ok, ja ne jotka kaipaavat paljon makeata laihduttaessaan, tykkäävät varmaan niistä todella paljon. Itse söisin mieluummin koko ajan suolaista, sen takia pirtelöt eivät niin paljon nappaakaan. Patukat ovat myös ihan ok, mutta kun en niitäkään haluaisi syödä niiden makeuden takia. 

Olisi tietysti järkevintä sekä taloudellisesti että makuaistillisesti syödä ihan tavallista ruokaa, mutta kun se ei näytä toimivan, vaan sitä tulee syötyä aina liikaa vaikka kuinka tietäisi miten ja mitä tulisi syödä. Siksi siis nyt tämä Nutrilett. Vielä en ole päättänyt kuinka kauan. Vähän olen ajatellut, että jos ainakin kymmenen kiloa tällä tavoin yrittäisi tiputtaa.... Tai sitten yrittäisi noudattaa tätä linjaa niin kauan kuin vaan kykenee. 

Olo on ollut ihan ok, vaikka alkuun pelkäsin, että migreenini "riemastuisi" tästä nutrauksesta. Vielä ei ainakaan ole. Tosin olen saanut kaloreita n. 1000-1200 päivässä. Enkä ole sille 600-800 kalorin linjalle ajatellut mennäkään, ainakaan pysyvästi. Enhän silloin jaksaisi kuntosalillakaan käydä. Eikä minulla nyt niin kiire laihtua ole, vaikka toki tuloksia haluankin. 

Hyppäsin tänään vaa'alle pitkästä aikaa: 87,7 kiloa. En edes muista paljonko painoin viimeksi. Toivottavasti paino on vähentynyt eikä lisääntynyt...

 Kirjan takakansi lupasi hyvän, jännän ja psykologisesti älykkään dekkarikokemuksen, mutta niin vain itselleni kävi, etten jaksanut kunnolla lukea kuin 2/3 Lars Keplerin maailmanmenestykseen nousseesta Hypnotisoijasta. Alku oli lupaava, mutta jos tekijä paljastuu jo alussa, minut valtaa usein kyllästyminen. Vaikka tekijä pääsisi karkuunkin. Ja vaikka kirjassa kuljetettaisiin pariakin juonta päällekkäin, joista toisen juonen syyllinen selviäisi vasta lopussa. Tässä kun se toinen juoni ei ollut riittävän mukaansa tempaava. 

Kirja oli ahdistava. Liikaa psykologista kikkailua, ahdistavia mielenmaisemia, sairaiden mielten vuoropuhelua ja raadollisia ihmiskohtaloita. Vähemmälläkin -huomattavan vähemmällä - olisi selvitty. Ja minusta kirjasta olisi voinut tulla jopa paljon parempi. Nyt jäi tunne, kuin kirjailijalla olisi ollut mielessään monta ideaa dekkariksi, ja hän olisi yhdistänyt ainakin kolmen ellei neljänkin kirjan ainekset samaan kirjaan.

Hypnoosi-istuntojen kuvaanminen takautuvasti kidnappaajan selvittämisesi ei riittänyt pitämään minua otteessaan, vaikka näin olisin voinut etukäteen kuvitella. Onhan hypnoosi sangen kiinnostava ajatus. Ja vaikka päähenkilöt olivat mielenkiintoisia, särmäisiä aitoja ihmisiä, eivät hekään olleet riittävän mielenkiintoisia, jotta olisin välittänyt, miten heille käy lopussa. Sen verran sentään välitin, että selasin loppukolmanneksen kirjasta, jotta näen ratkaisun. 

Minulle käy näin harvoin dekkarin kanssa. En edes muista milloin viimeksi en olisi lukemalla lukenut dekkaria loppuun. 

Nyt ei ole muutamaan viikkoon käynyt laihdutus edes mielessä, paitsi muutamana viime päivänä. On ollut erittäin ahdistavat  viime viikot, en tiedä kunnolla edes mistä syystä. Ehkä sen tähden, että nyt olisi elämässä se hetki, kun taloudellinen huoli on poissa, ja kaiken pitäisi olla hyvin, vaan pah, eipä tuon huolen poistuminen mitään auttanut, yhtään ei olo helpottanut, eli syy ahdistavaan ja masentavaan mielialaan on muualla. Vaan missä? 

Sen verran kyllästynyt olen kuitenkin näihin läskeihini, että googletin parin päivän ajan tietoa erilaisista vlcd-valmisteista ja cambridge-ohjelmasta. Olen joskus muinoin kokeillut Nutrilettia, saanut hirveän pääkivun ja lopettanut parin päivän jälkeen. Nyt innostuin Cambridgestä, mutta sitten katsoin tämän alueen ohjaajat, eikä kukaan oikein miellyttänyt, ja se ainoa joka miellytti, oli lomalla juuri nyt. Ja kun olen "hetikaikkimullenyt", niin päätin sitten mennä kauppaan ja ostaa itselleni viiden päivän starttikuurin Nutrilettia. Lähinnä siksi, että se on kuitenkin hinnaltaan edullisempi. Ja ainakin erinäisten keskusteluketjujen perusteella maukkaampi kuin ACKD-valmisteet. En kyllä aio suoraan kylmiltäni tiputtaa kalorimäärää tuohon Nutriletin n. 800 kcal:iin, koska migreenini voisi siitä pillastua. Aion nyt muutaman päivän ajan syödä normaaliruokaa kevyesti (1200 kcal) ja sitten aloittaa Nutriletin ja lisätä parisataa kaloria itse päivittäin. Sitten kokeilen hetken kuluttua pelkkää Nutrilettia, jos olo sallii. 

En tiedä kuinka viisas tai tyhmä ajatukseni on, mutta kun kerran normaaliruuan syöminen ei viikkoa paria kauemmin onnistu siten, että jaksaisin tarkkailla syömisiäni, niin pakkohan tässä on jotain muuta koettaa. Olen sitä paitsi aivan varma, että kehitän itselleni kakkostyypin diabeteksen muutamassa vuodessa, ellen pääse eroon läskeistäni. Sen verran olen nyt jo huomaavinani itsessäni metabolisen oireyhtymän merkkejä, väsymystä ja verensokerin lievää heilahtelua. Vielä pari vuotta sitten sokeriarvoni olivat kuitenkin kunnossa, onneksi.

Punnitsin itseni eilen kuitenkin. Vaaka näytti 88,6 kg. Eli onneksi ei ole painoa tullut lisää ainakaan, vaikka muuten tuntuukin, että kaikilla rintamilla menee huonosti. 

Olisi niin ihana olla peruspositiivinen, iloinen, ei-masennukseen-taipuvainen ihminen, jolle on itsestään selvää, että elämällä on tarkoitus ja tavoitteita riittää joka päivälle. Minä taas mietin päivittäin, että mitä hemmettiä minäkin elämälläni oikein teen, ja miksi oikeastaan ponnistelen ja näen mitään vaivaa, kun turhaahan tämä kaikki oikeastaan on. 

Äh, toivottavasti tämä ahdistuskausi menee pian ohi. Perjantaina menen mieheni kanssa Helsinkiin Iron Maidenia kuuntelemaan, ehkä se tuo kaivattua muutosta ja actionia?

 Nyt se tuli taas kerran todistettua, että jos minulla itselläni ei tunnepuoli ole hanskassa, ei syömisellä ole itselleni mitään väliä. Nyt menneet pari viikkoa ovat olleet valitettavasti juuri sellaisia. 

Tein kevään aikana raskaan päätöksen kesämökkikiinteistön myymisestä, jotta voimme ostaa kunnollisen omakotitalon vihdoinkin. Järkisyillä kesämökin myyminen oli perusteltua: mieheni ei ole kesämökki-ihminen, minäkään en jaksa käydä mökillä jos on myös se omakotitalon piha, mökki oli kipeästi ison kunnostuksen tarpeessa, jotta siellä olisi voinut kunnolla viihtyä, mökin myynti mahdollisti paitsi omakotitalon hankinnan (kun sellainen nyt löytyisi) myös kauan haaveilemani uuden ammatin opiskelut jne. Mutta sitten se tunnepuoli. Voi herranjestas. Kun siellä kuitenkin tuli kaikki lapsuuden viikonloput ja lomat vietettyä. Ja vielä aikuisiälläkin saatoin asua siellä kesiä ja käydä sieltä käsin töissä. Ja olin vannonut itselleni, että mökkiä en tule ikinä myymään. Vai olivatko nyt jo edesmenneet vanhempani takoneet tuon valan päähäni? Olo oli kuin halvaantunut pari viikkoa, ja sitä oloa sitten yritin lääkitä ruualla. Mikään ei tuntunut miltään, ja ainoa millä sai ehkä miljoonasekunniksi pienen palan hyvää oloa, oli rasvainen ja suolainen ruoka. Todettava tosin oli, ettei sekään tuntunut entisenlaiselta. Ehkä sen tähden ei tullut ahdettua sitä enempää sisääni, kuten vaaka todistaa (ks. alla). Olo oli kerrassaa tyhjä. En saanut yhtään ajatusta päähäni, mikä olisi saanut minua iloiseksi tai minkä tekeminen/hankkiminen/ostaminen olisi ilostuttanut. Masennustahan tuo oli/on. Toivottavasti se menee tästä ohi, muuten on reissu lääkäriin edessä. 

Joka tapauksessa mökki meni toukokuun lopulla myyntiin ja nyt se sitten tällä viikolla siirtyy omistuksestani pois. Myyntiaika oli tasan 4 viikkoa. Huomaan, että minulla alkoi laihdutus mennä persiilleen siitä päivästä lähtien, kun tarjous (jonka hyväksyin), tuli. Surusyöppö, sitä olen. 

Nyt tänään yritän ryhdistäytyä. Oikeasti. Ihme kyllä paino ei ole noussut pilviin, vaan oli tänään punnituksessa 89,8 kg. Olen nimittäin eilisiltapalaksi vetäissyt noutopizzan ja lauantaina join alkoholiakin. En paljon, mutta kyllä siinä muutama ravintola-annos tuli kumottua. Alkoholiin sorrun hirvittävän harvoin nykyään (5-8 krt/vuosi), en kestä sitä "kaikki ahdistaa"-krapulaa, joka tällä iällä siitä tulee. Se on aivan tappava tunne. 

Tänään päivä alkoi parilla näkkileivällä ja Keijulla. Ja kahvilla tottakai. Sitten suuntaan n. tunnin ajomatkan päähän entiseen kotikaupunkiini auttamaan ystävätärtäni muutossa, joten ehkä jotain liikunnaksi luettavaakin on luvassa. Ehkä tämä tästä taas. Eikös se jotenkin niin mene, että repsahduksethan sallitaan, kunhan aina noustaan ylös ja jatketaan.... :) Please, antakaa sen olla nyt myös kohdallani niin, en kestä jos vajoan masennukseen...