Nyt se tuli taas kerran todistettua, että jos minulla itselläni ei tunnepuoli ole hanskassa, ei syömisellä ole itselleni mitään väliä. Nyt menneet pari viikkoa ovat olleet valitettavasti juuri sellaisia. 

Tein kevään aikana raskaan päätöksen kesämökkikiinteistön myymisestä, jotta voimme ostaa kunnollisen omakotitalon vihdoinkin. Järkisyillä kesämökin myyminen oli perusteltua: mieheni ei ole kesämökki-ihminen, minäkään en jaksa käydä mökillä jos on myös se omakotitalon piha, mökki oli kipeästi ison kunnostuksen tarpeessa, jotta siellä olisi voinut kunnolla viihtyä, mökin myynti mahdollisti paitsi omakotitalon hankinnan (kun sellainen nyt löytyisi) myös kauan haaveilemani uuden ammatin opiskelut jne. Mutta sitten se tunnepuoli. Voi herranjestas. Kun siellä kuitenkin tuli kaikki lapsuuden viikonloput ja lomat vietettyä. Ja vielä aikuisiälläkin saatoin asua siellä kesiä ja käydä sieltä käsin töissä. Ja olin vannonut itselleni, että mökkiä en tule ikinä myymään. Vai olivatko nyt jo edesmenneet vanhempani takoneet tuon valan päähäni? Olo oli kuin halvaantunut pari viikkoa, ja sitä oloa sitten yritin lääkitä ruualla. Mikään ei tuntunut miltään, ja ainoa millä sai ehkä miljoonasekunniksi pienen palan hyvää oloa, oli rasvainen ja suolainen ruoka. Todettava tosin oli, ettei sekään tuntunut entisenlaiselta. Ehkä sen tähden ei tullut ahdettua sitä enempää sisääni, kuten vaaka todistaa (ks. alla). Olo oli kerrassaa tyhjä. En saanut yhtään ajatusta päähäni, mikä olisi saanut minua iloiseksi tai minkä tekeminen/hankkiminen/ostaminen olisi ilostuttanut. Masennustahan tuo oli/on. Toivottavasti se menee tästä ohi, muuten on reissu lääkäriin edessä. 

Joka tapauksessa mökki meni toukokuun lopulla myyntiin ja nyt se sitten tällä viikolla siirtyy omistuksestani pois. Myyntiaika oli tasan 4 viikkoa. Huomaan, että minulla alkoi laihdutus mennä persiilleen siitä päivästä lähtien, kun tarjous (jonka hyväksyin), tuli. Surusyöppö, sitä olen. 

Nyt tänään yritän ryhdistäytyä. Oikeasti. Ihme kyllä paino ei ole noussut pilviin, vaan oli tänään punnituksessa 89,8 kg. Olen nimittäin eilisiltapalaksi vetäissyt noutopizzan ja lauantaina join alkoholiakin. En paljon, mutta kyllä siinä muutama ravintola-annos tuli kumottua. Alkoholiin sorrun hirvittävän harvoin nykyään (5-8 krt/vuosi), en kestä sitä "kaikki ahdistaa"-krapulaa, joka tällä iällä siitä tulee. Se on aivan tappava tunne. 

Tänään päivä alkoi parilla näkkileivällä ja Keijulla. Ja kahvilla tottakai. Sitten suuntaan n. tunnin ajomatkan päähän entiseen kotikaupunkiini auttamaan ystävätärtäni muutossa, joten ehkä jotain liikunnaksi luettavaakin on luvassa. Ehkä tämä tästä taas. Eikös se jotenkin niin mene, että repsahduksethan sallitaan, kunhan aina noustaan ylös ja jatketaan.... :) Please, antakaa sen olla nyt myös kohdallani niin, en kestä jos vajoan masennukseen...