Lukaisin muutamssa päivässä ruotsalaisten Anders Roslundin ja Börge Hellströmin kirjoittaman dekkarin Lokero 21 (Box 21, 2005), joka kertoo ihmiskaupasta, huumeista ja ennen kaikkea häpeästä. Olen aiemmin lukenut saman tekijäduon myöhemmin kirjoittaman kirjan Tyttö katujen alta (Flickan under gatan, 2007), joten itseäni hieman harmitti mennä nurinkurisessa järjestyksessä, kun itselleni kirjan päähenkilöinä esiintyvät poliisit ja heidän luonteenpiirteensä ja elämänkulkunsa ovat olennainen osa lukukokemusta. 

Päähenkilönä kirjassa on komisario Ewert Grens, joka on keski-ikäinen, yksinäinen ja erikoinen mutta erinomainen poliisi. Hänellä on oma henkilökohtainen traumansa elämässään, josta hän on kantanut syyllisyyttä ja häpeääkin jo nuoresta aikuisesta saakka. Vain harva ihminen tietää siitä. Hänen ainoa keinonsa rentoutumiseen ja edes jonkin asteiseen mielihyvään on ollut kuunnella vanhanaikaiselle nauhalle äänitettyjä Siw Malmqvistin käännösiskelmiä. 

Kirjassa kuvataan koskettavasti, mitä nuorelle tytölle tapahtuu, kun hänet valheellisten lupausten varjolla myydään seksiorjaksi Baltiasta naapurimaahan ja kun häntä vuosien ajan käytetään hyväksi ja häneltä riistetään kaikki, mikä on hänen omaansa. Kirjassa kerrotaan myös, miltä tuntuu, kun kollega ja ystävä ei olekaan sitä miksi hänet on kuvitellut. Kun koettu totuus onkin valhe. Mitä tehdä, paljastaako valhe vai antaako sen mennä lojaaliudesta leskeä - ja virkakuntaa? - kohtaan hautaan kollegan mukana ja riskeerata samalla oma poliisin uransa?

Häpeä ohjaa niin rikollisten, uhrien kuin poliisien toimintaa kirjassa. Kun näin on, on vaikea erottaa rikollista uhrista, poliisia rikollisesta. Juuri tästä pidin kirjassa. Sen harmaan sävyista, koska maailmahan ei ole mustavalkoista. 

Päähenkilöstä sai vastenmielisemmän kuvan kuin sarjan myöhäisemmästä kirjasta. En tiedä, kuinka paljon se olisi vaikuttanut mielipiteeseeni kirjasta, jos en olisi lukaissut ensin sarjan myöhempää osaa, koska itselleni dekkareissa aina päähenkilö on merkittävässä roolissa. Alussa jopa meinasin tuskastua ankeaan ja läpeensä pessimistiseen kuvaukseen hänen elämästään. Onneksi myöhemmin kirjoitetun kirjan avulla pystyin kuvittelemaan hänet mielessäni miellyttävämmäksi kuin mitä itse kirja antoi olettaa. 

Joiltain osin kirja kärsi sekavuudesta, varsinkin alussa. Ehdin jo miettiä, koska juoni alkaa oikein "viedä", rullata kunnolla. Vaan alkoihan se, sitten kun väheni liika pomppiminen kahden eri selvitettävän jutun välillä. 

Kirja oli koukuttava. Tosin alku oli mielestäni hieman hitaasti etenevä ja liian jatkoa petaava; itse olisin pitänyt suoremmasta lähestymistavasta. Muistaakseni ajattelin samoin lukiessani edellä mainitsemaani heidän toista dekkariaan. Mutta sitten kun juoni lähti kunnolla käyntiin, ja kirjoittajien tarkkaan, yksityiskohtaiseen ja kiireettömäänkin tyyliin oli jo tottunut, oli kirjaa vaikea laskea kädestään. Ja kun kirjan oli lukenut, jäi kaipaamaan lukukokemusta, koska tajusi, että hetkeen ei taas tule vastaan yhtä hyvää dekkaria. Suosittelen ehdottomasti kirjan, ja koko kirjasarjan lukemista niille, jotka pitävät realistisen, poliisivetoisen dekkarin lukemisesta!

Dekkarisarjasta voi lukea lisää DekkariNetistä.