Kirjan takakansi lupasi hyvän, jännän ja psykologisesti älykkään dekkarikokemuksen, mutta niin vain itselleni kävi, etten jaksanut kunnolla lukea kuin 2/3 Lars Keplerin maailmanmenestykseen nousseesta Hypnotisoijasta. Alku oli lupaava, mutta jos tekijä paljastuu jo alussa, minut valtaa usein kyllästyminen. Vaikka tekijä pääsisi karkuunkin. Ja vaikka kirjassa kuljetettaisiin pariakin juonta päällekkäin, joista toisen juonen syyllinen selviäisi vasta lopussa. Tässä kun se toinen juoni ei ollut riittävän mukaansa tempaava. 

Kirja oli ahdistava. Liikaa psykologista kikkailua, ahdistavia mielenmaisemia, sairaiden mielten vuoropuhelua ja raadollisia ihmiskohtaloita. Vähemmälläkin -huomattavan vähemmällä - olisi selvitty. Ja minusta kirjasta olisi voinut tulla jopa paljon parempi. Nyt jäi tunne, kuin kirjailijalla olisi ollut mielessään monta ideaa dekkariksi, ja hän olisi yhdistänyt ainakin kolmen ellei neljänkin kirjan ainekset samaan kirjaan.

Hypnoosi-istuntojen kuvaanminen takautuvasti kidnappaajan selvittämisesi ei riittänyt pitämään minua otteessaan, vaikka näin olisin voinut etukäteen kuvitella. Onhan hypnoosi sangen kiinnostava ajatus. Ja vaikka päähenkilöt olivat mielenkiintoisia, särmäisiä aitoja ihmisiä, eivät hekään olleet riittävän mielenkiintoisia, jotta olisin välittänyt, miten heille käy lopussa. Sen verran sentään välitin, että selasin loppukolmanneksen kirjasta, jotta näen ratkaisun. 

Minulle käy näin harvoin dekkarin kanssa. En edes muista milloin viimeksi en olisi lukemalla lukenut dekkaria loppuun.