Kylläpä on muutoin kuin syömisten osalta lähtenyt tahmeasti käyntiin "the elämänmuutos" tänä ensimmäisenä päivänä. Ehkä pitää olla vaan armollinen itselleen, ja olla tyytyväinen jo siihen, että pysyy edes siinä tavoitteessaan, että syö kevyesti, ruokavaliotavoitteensa mukaisesti. Askel kerrallaan, sitähän jokainen ison muutoksen elämässään tehnyt yleensä painottaa. On vaikea muuttaa hetkessä kaikkia tapojaan. Mutta kun niin haluaisi olla hetkessä ihanneihminen. Äh.

Sain tänään kuulla, että kummisetäni, josta en ole kahteenkymmeneen vuoteen kuullut mitään, on kuollut. Emme olleet läheisiä. Silti on hieman huono omatunto, kun tuon uutisen kuuleminen ei tunnu juurikaan miltään. Surua mieleeni tuo se, mitä kummitätini mielessä liikkuu nyt, koska hän aikoinaan rakasti kummisetääni. Silloin kun he olivat kimpassa. Tai mistä minä tiedän, vaikka rakastaisi vieläkin. Eihän rakkaus aina eroon kaadu.

Kummisetäni kuolema toi mieleeni sen, mitä olen aina välillä ajatellut, että olenko turtunut ei-niin-itselleni-tärkeiden ihmisten kuolemille, kun itseltäni on jo ehtinyt kuolla kaikki läheisimmät sukulaiset. Heidän kuolemisensa olikin itselleni sitten niin kova paikka, että sitä laskua maksan tietyssä mielessä vieläkin (oman elämän hallinnan menettäminen masennuksen myötä, ylipaino jne). Olen ikään kuin oman osani suremisesta surrut. Tältä erää. Sitten taas vuosien päästä tullee uusi suremisen suma, kun ikätovereita alkaa kuolla. Tietysti välissä voi kuolla koska tahansa jotain oikeastikin läheisiä, tällä hetkelläkin lähellä minua olevia ihmisiä. Toivottavasti kuitenkaan ei.  

Nyt pitäisi lähteä kävelylle. Ulkona on ihana kesäilma, pääsisi kertaheitolla edellisen kaltaisista ikävistä ajatuksista irti ja saisi uskoa siihen, että pystyn sekä ruokavalion muutokseen että liikunnan lisäämiseen saman päivän aikana.

Jotta saisin jotain tavoittelemisen arvoista, päätin eilen illalla keksiä itselleni välitavoitteiden saavuttamiselle palkkioita. Kun painoni on:

85 kg

80 kg

75 kg: jatkuva kuntosalikortti

70 kg: ilta ulkona 

65 kg: uusi liikunnallinen harrastus

60 kg: vaatekaappi uusiksi

____

En siis keksi millään mitään tavoitteita itselleni ensimmäisten kymmenen kilon motivaattoriksi, paitsi sellaisia, mitkä liittyvät ruokaan. Ja sellaisia en halua. Kuten illallinen viinin kanssa. Tai ravintolaillallinen. Jep jep, hyvin menee. Pitäisiköhän syödä ensin, ja miettiä sitten vasta... No, täytyy jättää hautumaan, ja palata asiaan jossain toisessa blogipäivityksessä.

Mitä tulee noihin muihin palkintoihin, niin ne ovat mielessäni olleet kovin selviä koko ajan. Ne todella haluan. Jatkuvan kuntosalikortin haluaisin jo nyt, mutten uskalla ostaa, koska pelkään, etten kuitenkaan tulisi käyttämään sitä, ja rahat menisivät hukkaan. Niinpä haluan siirtää sen vasta palkinnoksi siihen vaiheeseen, kun kiloja on jo onnistuttu karistamaan sen verran merkittävästi, että sekä ruokavaliosta että jonkinlaisesta viikottaisesta liikunnasta on tullut osa elämääni. Uuden liikunnallisen harrastuksen aloittaminen taas on myös itselleni jonkinlainen unelma, mutta kuntoni/sairauteni estää tällä hetkellä sen. Kun saan kuntoni ja kiloni kuriin, sairaus ei ole enää este. En osaa vielä sanoa, mikä se uusi harrastus täsmälleen olisi, mutta jokin kuitenkin. Voisin jopa harkita nuoruuden rakkaan harrastukseni ratsastuksen aloittamista jälleen. 

Tuo vaatekaapin uusiminen on tietysti itsestään selvyys, jos laihtuu liki 30 kiloa, mutta ah, mikä nautinto se tuleekin sitten aikanaan olemaan! Siihen haluan panostaa, pitää sen selkeänä Tapauksena mielessäni. Ostaa itselleni laihtumismatkan varrella jotain käyttövaatteita halvalla, mutta sitten kun urakka on lopussa, käydä ihan ajan kanssa valitsemassa itselleni mieleisiä, laadukkaita, istuvia, monikäyttöisiä, yhteensopivia, kauniita ja PIENIÄ vaatteita. Sen verran vain, että pärjään niillä erilaisissa tilanteissa. En halua tuhlata, enkä halua ylimääräistä kaapintäytettä, mutta haluan mieleiseni, pienen, monikäyttöisen ja yhdisteltävän vaatevaraston. 

Ja tuo ilta ulkona... se on pelkkää turhamaisuutta. Olen parisuhteessa elävä nainen, mutta haluan mennä tyttöporukalla ulos ihan vaan sen takia, että haluan saada tuntea sen, miten miehet suhtautuvat minuun kun olen nyt hoikemmassa ja toivottavasti itseeni tyytyväisemmässä fiiliksessä ulkona. On kauhean ristiriitaista itse myöntää ajattelevansa näin, koska inhoan sitä, että ihmisen viehätysvoima määritellään painon perusteella. Mutta jos ylipainoa on merkittävästi, niin kuin minulla, niin tokihan se vaikuttaa. Jos miehelläkin on ylipainoa merkittävästi, niin kyllä se vähentää hänen viehätysvoimaansa minunkin silmissäni. Niin se vain on. Huolimatta tästä, että tahdon laihduttuani palkita itseni "ravintolaillalla" kokeakseni viehätysvoimani, minulla onneksi on se tausta, että olen ylipainostani huolimatta saanut kokea aikuisiällä olevani miehistä viehättävä. Ongelma on oikeastaan vaan ihan oman pääni sisällä. On niin upeaa vaan mennä baariin hoikkana, ja tietoisena siitä, että on onnistunut laihduttamaan, ja voi vihdoinkin pukea ylleen sellaiset rennon seksikkäät vaatteet ja pitää hauskaa ja huomata, että miehetkin tykkäävät katsella minua. Ei kai siinä mitään pahaa ole?